Departure is the sweetest sorrow

Hallo! Nyt on kolmas päivä Saksassa meneillään ja sain vihdoin erinäisten säätöjen jälkeen netin toimimaan kotonani ja pääsen postaamaan ensitunnelmia. Koska ollaan Saksassa, hommaan vaadittiin lukuisia eri toimenpiteitä. Ensin sain n. 8-sivuisen infopaketin aiheesta. Sitten hyvin valistuneena kävin ostamassa kampuksella olevasta kirjakaupasta Wertcouponin (arvokuponki, jolla saa tulostaa ja käyttää nettiä). Wertcoupon piti aktivoida tietokoneluokassa jollekin tilille. Sen jälkeen pääsin kotiin aloittamaan varsinaisen asennusprosessin, joka vei aikaa vähintään puoli tuntia. Olin aluksi ajatellut jakaa verkon myös kännykkään, mutta siinä onkin 2,4GB:n päiväkohtainen rajoitus. Lisäksi koululla uhattiin, että se kelmi, joka poikkeaa kaidalta tieltä cyberterrorismin syövereihin ja käyttää wifi-reititintä dormissa, joutuu ikuiseen kadotukseen. Eli siis pääsy nettiin voidaan evätä kokonaan. No, onneksi on kännykässä hulppea XXL-nettipaketti (1GB/19,99e). Nyt nettijorinat sikseen ja Regensburgin kaduilla pyöriessä räpsittyjen kuvien siivittämänä itse asiaan!

Ihania värikkäitä taloja Bischof-Konrad-Straßella.

Lensin siis Müncheniin varhain maanantaiaamuna, mistä matka jatkui shuttle servicellä suoraan yliopistolle. Matka sujui yllättävän smoothisti ilman mitään mulle tyypillisiä sähläyksiä. Bussimatka oli erityisen kiva, koska juttelin koko matkan ainoan kanssamatkustajan, amerikkalaistaustaisen urheilutoimittajan kanssa. Se oli älyttömän mukava ja hauska tyyppi vaikka ensin meinasikin niin sanotusti mennä hermanni, kun se huuteli mulle jenkkiläisittäin ylipirteesti ”RRRREEADY FORRRRR RRRREGENSBURRRG WOHOO??!?!??!!” jo ennen bussiin nousua, kun itselläni oli tosiaan kolmen tunnin yöunet siinä alla ja olin suunnitellut kuuntelevani musiikkia ja tuijottavani ikkunasta ulos sateeseen Aki Kaurismäki –henkisesti koko matkan. Sen amerikkalaisen takia en lopulta edes tajunnut tilanteen vakavuutta (eli sitä, että oon oikeasti täällä ihan yksin) ennen kun bussi jätti mut ja 23kg matkalaukun kaatosateeseen paikkaan, missä yliopisto oletettavasti oli. Joka paikassa tönötti vaan mun silmään täysin samannäköisiä rumia betonibunkkereita (kampus ei ole siis ihan Vaasa-tasoa). En tiennyt olisiko siinä pitänyt itkeä vai nauraa, kun eksyneenä ja märkänä kun vesirotta pyörin siinä ja yritin priorisoida, että pelastanko kännykän, läppärin vai untuvatakin vesivahingoilta. Lopulta kuitenkin international office löytyi parin paikallisen avustuksella (kantoivat laukunkin, mitä gentlemanneja täältä löytyykään!) ja sieltä sain avaimet kämppään sekä hämmentävän läjän lomakkeita ja ohjeita ja sääntöjä ”kompaktiin” tervetulopakettiin kasattuna. Toimistolla mulle sanottiin, että voisin ihan hyvin kävellä asunnolleni ja olin samaa mieltä, koska matka näytti kartalla lyhyeltä. Kukaan ei maininnut, että koko matka olisi ylämäkeä. Painavan matkalaukun ja raskaan askeleen kanssa matka tuntui Tour de France tason vuoristoetapilta. Onneksi sade oli kuitenkin silloin lakannut. 

 

Oberpfalzwohnheim eli mun nykyinen koti koko komeudessaan.

Opiskelija-asuntoihin tottumattomalle dormi oli melkoinen shokki. Mun huoneessa on ensinnäkin epähygieenisenä sisustusratkaisuna kokolattiamatto. Onko kokolattiamatoissa mitään positiivista, sen mä haluaisin tietää. Ne on vaikea pitää puhtaana, ne keräävät pölyä, ne ovat esteettisessä mielessä vielä kamalampia kuin muovimatot jne.. Ainoa etu on se, että kokolattiamatto tuntuisi ehkä lämpimämmältä paljaiden jalkojen alla kuin oikea lattia, mutta mä en halua elää niin reunalla, että kulkisin täällä ilman tohveleita. Lisäksi patja ja petivaatteet olivat ällöjä ja kaikin puolin läyhäisiä. Vedinkin sitten niiden päälle mun uudet pinkit Hello Kitty -lakanat niin nopeasti, että äiti olisi ylpeä. Positiivista on kuitenkin se, että mulla on oma kylppäri. Nyt täällä on jo ihan mukavaa, kun olen saanut Ikeasta pari tarpeellista juttua ja desinfioinut kaikki pinnat. Mutta se keittiö… Se jaetaan 8 naapurin kanssa ja se on jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Keittiömme ei todellakaan ole mikään kodin sydän. Jos multa kysytään niin se on rikospaikka, joka pitäisi eristää ja poimia sitten sieltä kaikki mahdollinen pinseteillä ja ebola-asuun sonnustautuneena minigrip-pusseihin biologisten aseiden jatkotutkimuksia varten.  Sen jälkeen koko paikan voisi joko desinfioida lattiasta kattoon kunnon räjäytysaineilla tai vaihtoehtoisesti polttaa.

Turistikahviloita Domin juurella.

Ensimmäinen päivä täällä oli ehkä vähän kurja. Mun psyykkinen olotila säilyi kyllä vakaana, kiitos korkean PsyCapin, mutta ei mulla suoranaisesti hauskaakaan ollut. Mun olo oli jotenkin tosi yksinäinen. Luulin, että asuisin vaihtareiden kanssa, mutta en ole törmännyt täällä dormissa vielä yhteenkään toiseen vaihtariin. Meillä ei myöskään ollut mitään yhteistä ohjelmaan ja tuntui, että olin täysin eristyksissä muusta maailmasta, kun mulla ei ollut nettiä käytettävissä ollenkaan. Mun asuntola on yliopiston lähellä, mutta arvoilta 2-3km päässä keskustasta ja mulla ei ollut bussikorttia. En kuitenkaan antanut itseni lannistua, vaan katsoin asiaa urheilun kannalta ja lähdin kävellen asioille. Askelmittari näyttikin n. 30 000 askelta päivän kävelyjen jälkeen.

 

Die Donau. Vähän erilaista jokirantaa, kun Kuljussa...

Tiistaina kävin pitkällä aamukävelyllä Regensburgin vanhassa kaupungissa asti. Se oli kyllä upea, mutta ehkä hieman epäaito kaikkine turistikrääsäkojuineen ja ylihinnoitelluine kahviloineen. Jotenkin tuli sellainen olo, että kaikki olisi rakennettu vain turisteja varten, vaikka onhan se kaupunki siinä tönöttänyt keskiajalta lähtien. Käsittämättömän kaunis se silti oli, sitä en voi kiistää. Kävelylenkki venähti siinä määrin, että huomasin päivän ensimmäisen Ikea-bussin lähtevän pian rautatieasemalta. Päätinkin ihan spontaanisti lähteä lennosta kesken lenkin ostoksilla käymään. Sain osakseni pitkiä katseita, kun kävin ihan häpeilemättä matkaan urheiluvaatteissani ja lenkkarit jalassa. Saksalaiset eivät vaikuta kovin urheilullisilta, koska en ole vielä nähnyt yhtäkään ihmistä kaupungilla tai kampuksella reenikassi olalla tai sporttipöksyt jalassa. Kysymys kuuluukin, mikseivät ne ole sitten lihavia?! Lucky bastards… Tiistai-ilta vierähti selviytymismekanismeja kauhujen keittiötä varten kehitellessä. Kokeilin siis siedätyshoitoa ja laitoin ensimmäisen ruokani täällä. Ruokaa laittaessani jutustelin kahden saksalaisen kämppikseni kanssa, jotka kertoivat kaikenlaista hyödyllistä ja päättivät myös ottaa tehtäväkseen mun kielitaidon kartuttamisen. Opin eilen ainakin viisi eri sanaa leivälle. Pojat kertoivat myös, että lauantaisin täällä juodaan kaljaa kello kymmeneltä. Mä naureskelin, että eihän siinä mitään erikoista ole, mutta väärin! Kyse oli siis aamukymmenestä. On kuulemma täysin normaalia valmistaa perheen/ystävien kanssa tuhdihko makkara-aamiainen ja siemailla vehnäölppiä sen kanssa. Maailmankuvani avartui. Luulin aiemmin, että ennen kello viittä illalla voi juoda ainoastaan brunssilla tai haalarit jalassa!

Vanhan kaupungin pikkukatuja.

The Dom.

Tänään keskiviikkona mulla oli ensimmäinen koulupäivä. Meidän tuutorit kertoivat tärkeitä asioita (jotka olen jo unohtanut), kierrättivät ympäri kolkkoa betonikampusta ja opastivat tietokoneiden käytössä. Oma operaationsa oli myös ensimmäinen ruokailu Mensassa(=ruokala), sillä sitä varten piti hankkia Mensa-card, jolle sitten ladattiin rahaa. Maksuvälineenä hyväksyttiin ainoastaan setelit. Mensassa ei ollut yhtäkään terveellistä ruokavaihtoehtoa ja lisukesalaattikin maksoi 90 senttiä ylimääräistä. Myös vesi ja leipä maksoivat ekstraa. Tässä vielä kuva herkkuja havainnollistamaan:

Kanaa kordon plöö.

Ruokailun jälkeen oli pelätty kielikoe, jonka perusteella meidät laitettaisiin ryhmiin intensiivisellä kielikurssilla. Mut oli laitettu johonkin ihan huonoon testiryhmään, koska en tajunnut maanantaina, että mulle yhtäkkiä Saksaa puhumaan tullut poika yritti testata mun kielitaitoa ja vaihdoin silloin heti enkkuun ja kerroin, että nyt ei onnistu, oon nukkunut kolme tuntia, sori. Sain sitten siinä testissä kaikki oikein ja mut passitettiin uuteen vaikeampaan kokeeseen. Aloitan siis kurssin B1-tasolta heti huomenna! Kokeen jälkeen ehdin vielä ostamaan kauan kaivatun bussikortin ja nostamaan käteistä, koska täällä ei voi maksaa kortilla eikä varsinkaan Visa Electronilla missään. Kai tähänkin tottuu. Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä vallan mainiosti. Oli ihanaa nähdä muita opiskelijoita tänään ja päästä tutustumaan uusiin ihmisiin. Meillä on myös paljon kaikenlaista hauskaa yhteistä tekemistä tulossa, jee! Toivottavasti Suomessa ja muualla maailmalla huitelevilla on myös kaikki hyvin. :) Tschüss!