24 tunnin Frankfurtin retki on nyt takana ja oloni on
ristiriitainen. Heräilin lauantaina iltapäivällä Fernbussissa (paikallinen
Onnibus) päiväuniltani, kun näin Frankfurtin siluetin pilvenpiirtäjineen piirtyvän
esiin ensimmäisen kerran. Uneliaisuus karisi, pulssini kiihtyi ja haukoin
henkeäni. ISOJA TALOJA. Jos ette tiedä,
miltä raha ja menestys haisevat, menkää Frankfurtiin. Liikennevaloissa
vieressämme seisoi toinen toistaan hienompia autoja, rattien takana ihmisiä
vilkuilemassa kalliita kellojaan kalliiden aurinkolasiensa takaa.
Rautatieasemalla oli limusiineja odottamassa tärkeitä ihmisiä, mutta ei meitä
kuitenkaan, valitettavasti.
Hostellille matkalla. |
Käveltiin reppuinemme hostellille (Smart Stay
Frankfurt), joka näytti kuvissa upealta, sijaitsi keskustan välittömässä
läheisyydessä ja maksoi 17 euroa yöltä. Nämä speksit huomioon ottaen, ennakoitiin,
että jotain olisi takuulla pielessä. Nyt kun näpytän postausta turvallisesti
omassa huoneessani Regensburgissa uskallan jo kertoa, että hostelli oli
keskustan lisäksi myös pahaenteisesti rautatieaseman lähellä eli juurikin
sitten sitä pahinta neighbourhoodia koko Frankfurtissa. Majapaikkamme sijaitsi
”köyhien Mensan” eli ruoka-avustuspisteen ja hämyisän kellarikasinon välissä.
Kävelymatka sujui katsekontakteja vältellen ja sormet vaistomaisesti tiukemmin
laukunkahvan ympärille kiertyen. Huoneemme oli todellakin siisti, kuten
kuvissa. Turvassa suljettujen ovien takana sydämenlyönnit alkoivat pikkuhiljaa
jo tasaantua, kunnes näimme suoraan ikkunastamme mm. pillereiden vaihtuvan
rahaan ja nuoren miehen touhuamassa jotain sellaista, mitä olen nähnyt aiemmin
vain Train Spotting –leffassa. Vaikka olenkin viettänyt varhaislapsuuteni
Hervannan ghetossa, järkytyin todella syvästi näkemästäni. Suorastaan
tyrmistyin siis. Päätettiin kuitenkin voittaa pelkomme ja lähdettiin hostellilta
kaupungille valmiustila kympissä eli toinen pojista jonon edellä ja toinen
perällä, rape alarm käden ulottuvilla sekä teleskooppivartinen puolustusase
(selfiekeppi) ojossa.
Ensimmäisen illan tavoitteena oli nähdä Frankfurtin kuuluisa
800-luvulla rakennettu katedraali Kaiserdom sekä keskiaikaisen vanhankaupungin
keskus Römergerg. Vanhakaupunki oli kyllä hieno ja perisaksalainen, mutta eipä
se oikein mitään uutta ja ihmeellistä tarjonnut. Frankfurtin vanhakaupunki
tuhoutui pahoin toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa, joten kooltaan
se tuntui pienemmältä, kuin lähes vahingoittumattomana säilyneen Regensburgin
vanhakaupunki. Meillä oli niin hirveä tahti päällä koko ajan, että ehdittiin
samana iltana käymään vielä Kaiserdomissa ja jossain toisessa kirkossa, missä
oli kirkollisen kuoron ja orkesterin harkat. Kuunneltiin pitkään lumoutuneina.
Kirkollisten menojen jälkeen oli tarkoitus lähteä käymään ns. tois puol jokkee,
mutta juuri kun oltiin päästy sillan puolessa välissä vauhtiin selfiekepin kanssa,
alkoi sataa. Se ei harmittanut ollenkaan. Se oli kuin korkeampien voimien
myönnytys meille tytöille tyyliin: ”hyvä on, saatte mennä jo Primarkiin”. Jos
joku ei tiedä niin kerrottakoon, että Primark on muistaakseni irlantilainen
vaatekauppaketju, josta rättejä saa ostaa aivan poikkeuksellisen halvalla.
Primarkissa shoppailu on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Mitään ei ehdi
sovittaa, valikoima saa pään pyörryksiin, ihmiset tönivät, mutta se ei haittaa,
koska minä tönin takaisin ja kaikki on todellakin niin halpaa, että liikkeestä
poistuessa on mahdotonta muistaa, mitä kaikkea on tullut ostettua.
Lisää isoja taloja. |
Vaikka lähdimme shoppailureissulle tehokkaasti (epäilemättä
aivan hyökkäykseen valmistautuvalta SWAT-iskuryhmältä kuulostaen), tuli lopulta
kova kiire saada ruokaa ja ostaa virvokkeita illaksi. Kiireen vuoksi päädyimme
syömään Burger Kingiin, mikä oli suuri pettymys, sillä olin jo
haaveillut rauhallisesta saksalaisesta illallisesta perinteisen
frankfurtilaisen omenaviinin (ebbelwoi) kanssa. Toisaalta jos jotain
positiivista haetaan, niin nyt mäkin voin osallistua Burger King
mielipidekeskusteluihin, kun olen maistanut Whopperia ( ja ei, en tykännyt).
Ruokapettymys korjaantui onneksi seuraavana päivänä. |
Kaupungilla
tapasimme kaksi Frankfurtissa opiskelevaa poikaa, jotka olivat porukkamme
puolalaisvahvistuksen kavereita. Pojat lähtivät kanssamme hostellille
aloittelemaan, joka oli kyllä meille tytöille enemmänkin pikameikkauksen
mm-kisojen tyylinen tapahtuma. Siinä sitä lähentyy uusien kavereiden kanssa,
kun tungetaan viiden tytön voimin pieneen kylppäriin meikkaamaan, laittamaan
hiuksia, vaihtamaan vaatteita ja suorittamaan muita vessatoimintoja...
Hostellilta matka jatkui jälleen valmiustila kympissä taksilla kauemmas
keskustasta muuan opiskelija-asuntolalle, jossa uudet tuttavuutemme asuivat.
Päädyimme joidenkin rahoituksen opiskelijoiden bileisiin, joiden teemana oli erään
brasilialaistaustaisen pojan synttärit. Saatiin pientä vihiä, että kyseinen
herra on suuri banaanien ystävä, joten vietiin lahjana jokainen yksi banaani.
Siinä vaiheessa, kun noustiin hissillä talon ylimpään kerrokseen täysin
tuntemattomien ihmisten bileisiin banaanit kourassa, oli hiukan hämmentävä olo.
Bileet olivat varsin hulvattomat, kunnes ne karkasivat käsistä (huom. meillä ei
ollut osuutta asiaan). Lähdettiin taksilla keskustaan ennen kuin poliisit
saapuivat paikalle. Ilta jatkui tämän jälkeen pikkutunneille asti Gibson-yökerhossa
tanssien. Mun mielestä on ihanaa, että täällä todellakin klubilla se pääjuttu
on tanssiminen ja sitä varten ei tarvitse poikienkaan juoda lavaa kaljaa. Oli
mielettömän hauskaa!
Valmiina kemuttamaan. |
Meidän kroatialainen matkanjohtaja piti sen verran kovaa
kuria, että herättiin sunnuntainakin kello yhdeksältä vain parin tunnin yöunien
jälkeen tarkoituksenamme lähteä tehokkaasti kiertelemään kaupunkia. Ulkona
kuitenkin tuuli vähintäänkin Vaasa-tasoisesti, nälkä kurni ja taivas oli
pilvessä, joten ajatus ei tuntunut laisinkaan houkuttelevalta. Edellisenä
iltana eloisana ja kuplivana näyttäytynyt kaupunki oli tyhjillään ja huokui
kylmyyttä. Meidän porukka jakaantui kahtia erilaisten intressien vuoksi, kun
laiskoina tunnetut Etelä-Eurooppalaiset tahtoivat napata kioskista take-away
kahvit ja pretzelit ja ruveta koluamaan nähtävyyksiä, kun taas me tehokkaat
Pohjoismaalaiset kaivattiin ennen kaikkea lohtua, lämpöä ja lepoa. Ei ne kulttuuriset stereotypiat aina päde!
54. kerros. Huimas. |
Metsästettiin norjalaisen kaverin kanssa mukavanoloinen ravintola, jossa oli
wifi ja maittava aamupalatarjonta ja asetuttiin mukavasti aloillemme.
Lämpimässä ja kotoisasti sisutetussa ravintolassa, iloisen puheensorinan
ympäröimänä ja kahvin tuoksun leijaillessa sieraimiin, tunsimme olevamme
taivaassa. Syötiin ensin kunnon aamupalat, skypeteltiin sitten hetki molemmat
tahoillamme ja tilattiin myöhemmin vielä jälkkäriksi Nutella-pannarit. Mä oon
yllättynyt, että pystyin kaikkeen siihen, koska yleensä reissussa tunnen koko
ajan pientä painetta, että nyt pitäisi nähdä ja tehdä sitä sun tätä ja äkkiä
sittenkin. Oltiin kuitenkin mielettömän tyytyväisiä päätökseemme, koska
ravintolareissun jälkeen olo oli onnellinen ja rentoutunut. Aurinkokin oli
alkanut paistaa, joten menimme vielä ennen lähtöä katsastamaan näkymät
Frankfurtin korkeimmasta pilvenpiirtäjästä, Main Towerista. Se on 200m korkea
ja voin kertoa, että tuulisella huipulla jännitti ihan huolella ja mitään kovin
hyviä kuvia en saanut otettua, kun piti puristaa kaidetta kaksin käsin. Silti
Main Tower oli upea kokemus!
Herkkujen herkkua! |
Nyt on ihan kiva olla taas takaisin turvallisessa
Regensburgissa, vaikka mielessä kutkutteleekin jo ajatus seuraavista
reissuista. Frankfurtista jäi yllättäen aika sekava kuva ja haluaisin kovasti
aistia tunnelmia siellä vielä uudemmankin kerran. Mulla on yleisesti sellainen mielikuva, että Saksa ja saksalaiset ovat todella maanläheisiä, minkä vuoksi
Frankfurt ei tuntunut yhtään Saksalta. Lasisia toimistorakennuksia,
pilvenpiirtäjiä, miehiä puvuissaan, terävän tyylikkäitä bisnes-naisia ja kalliita
autoja oli katukuva väärällään. Toisaalta kaupunki tuntui kylmältä ja kolkolta,
kun taas toisaalta iloisesti sykkivältä tapahtumien keskipisteeltä. Kyllä mä
enimmäkseen tykkäsin ja paljon. Seurallakin saattoi toki olla vaikutusta, koska
tää porukka on mun mielestä mielettömän hauska ja oon hirmuisen kiitollinen
siitä. Samaan aikaan ihmisiä kotona ja muualla on kuitenkin ollut aika ajoin
kovakin ikävä. Onneksi on Skypet ja Whatsappit sun muut. Anteeksi hurjan pitkästä
postauksesta, nyt se kuitenkin vihdoin loppuu, kun ryhdyn pyykinpesuun ja
läksyjentekoon. Haleja ja ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! <3
Loppukevennyksenä vielä hämärä banaanikuva. Kiitos ja anteeksi! |
Kiva lukee tätä !
VastaaPoistaMahtava kuulla, kiitos! :)
Poista