Cool kids go to Frankfurt

24 tunnin Frankfurtin retki on nyt takana ja oloni on ristiriitainen. Heräilin lauantaina iltapäivällä Fernbussissa (paikallinen Onnibus) päiväuniltani, kun näin Frankfurtin siluetin pilvenpiirtäjineen piirtyvän esiin ensimmäisen kerran. Uneliaisuus karisi, pulssini kiihtyi ja haukoin henkeäni. ISOJA TALOJA.  Jos ette tiedä, miltä raha ja menestys haisevat, menkää Frankfurtiin. Liikennevaloissa vieressämme seisoi toinen toistaan hienompia autoja, rattien takana ihmisiä vilkuilemassa kalliita kellojaan kalliiden aurinkolasiensa takaa. Rautatieasemalla oli limusiineja odottamassa tärkeitä ihmisiä, mutta ei meitä kuitenkaan, valitettavasti. 

Hostellille matkalla.

Käveltiin reppuinemme hostellille (Smart Stay Frankfurt), joka näytti kuvissa upealta, sijaitsi keskustan välittömässä läheisyydessä ja maksoi 17 euroa yöltä. Nämä speksit huomioon ottaen, ennakoitiin, että jotain olisi takuulla pielessä. Nyt kun näpytän postausta turvallisesti omassa huoneessani Regensburgissa uskallan jo kertoa, että hostelli oli keskustan lisäksi myös pahaenteisesti rautatieaseman lähellä eli juurikin sitten sitä pahinta neighbourhoodia koko Frankfurtissa. Majapaikkamme sijaitsi ”köyhien Mensan” eli ruoka-avustuspisteen ja hämyisän kellarikasinon välissä. Kävelymatka sujui katsekontakteja vältellen ja sormet vaistomaisesti tiukemmin laukunkahvan ympärille kiertyen. Huoneemme oli todellakin siisti, kuten kuvissa. Turvassa suljettujen ovien takana sydämenlyönnit alkoivat pikkuhiljaa jo tasaantua, kunnes näimme suoraan ikkunastamme mm. pillereiden vaihtuvan rahaan ja nuoren miehen touhuamassa jotain sellaista, mitä olen nähnyt aiemmin vain Train Spotting –leffassa. Vaikka olenkin viettänyt varhaislapsuuteni Hervannan ghetossa, järkytyin todella syvästi näkemästäni. Suorastaan tyrmistyin siis. Päätettiin kuitenkin voittaa pelkomme ja lähdettiin hostellilta kaupungille valmiustila kympissä eli toinen pojista jonon edellä ja toinen perällä, rape alarm käden ulottuvilla sekä teleskooppivartinen puolustusase (selfiekeppi) ojossa.  

 

Ensimmäinen selfie. Huomatkaa The Moneyface vasemmalla. Soveltuu erityisen hyvin Frankfurtiin.

Ensimmäisen illan tavoitteena oli nähdä Frankfurtin kuuluisa 800-luvulla rakennettu katedraali Kaiserdom sekä keskiaikaisen vanhankaupungin keskus Römergerg. Vanhakaupunki oli kyllä hieno ja perisaksalainen, mutta eipä se oikein mitään uutta ja ihmeellistä tarjonnut. Frankfurtin vanhakaupunki tuhoutui pahoin toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa, joten kooltaan se tuntui pienemmältä, kuin lähes vahingoittumattomana säilyneen Regensburgin vanhakaupunki. Meillä oli niin hirveä tahti päällä koko ajan, että ehdittiin samana iltana käymään vielä Kaiserdomissa ja jossain toisessa kirkossa, missä oli kirkollisen kuoron ja orkesterin harkat. Kuunneltiin pitkään lumoutuneina. Kirkollisten menojen jälkeen oli tarkoitus lähteä käymään ns. tois puol jokkee, mutta juuri kun oltiin päästy sillan puolessa välissä vauhtiin selfiekepin kanssa, alkoi sataa. Se ei harmittanut ollenkaan. Se oli kuin korkeampien voimien myönnytys meille tytöille tyyliin: ”hyvä on, saatte mennä jo Primarkiin”. Jos joku ei tiedä niin kerrottakoon, että Primark on muistaakseni irlantilainen vaatekauppaketju, josta rättejä saa ostaa aivan poikkeuksellisen halvalla. Primarkissa shoppailu on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Mitään ei ehdi sovittaa, valikoima saa pään pyörryksiin, ihmiset tönivät, mutta se ei haittaa, koska minä tönin takaisin ja kaikki on todellakin niin halpaa, että liikkeestä poistuessa on mahdotonta muistaa, mitä kaikkea on tullut ostettua. 

Lisää isoja taloja.

Vaikka lähdimme shoppailureissulle tehokkaasti (epäilemättä aivan hyökkäykseen valmistautuvalta SWAT-iskuryhmältä kuulostaen), tuli lopulta kova kiire saada ruokaa ja ostaa virvokkeita illaksi. Kiireen vuoksi päädyimme syömään Burger Kingiin, mikä oli suuri pettymys, sillä olin jo haaveillut rauhallisesta saksalaisesta illallisesta perinteisen frankfurtilaisen omenaviinin (ebbelwoi) kanssa. Toisaalta jos jotain positiivista haetaan, niin nyt mäkin voin osallistua Burger King mielipidekeskusteluihin, kun olen maistanut Whopperia ( ja ei, en tykännyt). 

Ruokapettymys korjaantui onneksi seuraavana päivänä.

Kaupungilla tapasimme kaksi Frankfurtissa opiskelevaa poikaa, jotka olivat porukkamme puolalaisvahvistuksen kavereita. Pojat lähtivät kanssamme hostellille aloittelemaan, joka oli kyllä meille tytöille enemmänkin pikameikkauksen mm-kisojen tyylinen tapahtuma. Siinä sitä lähentyy uusien kavereiden kanssa, kun tungetaan viiden tytön voimin pieneen kylppäriin meikkaamaan, laittamaan hiuksia, vaihtamaan vaatteita ja suorittamaan muita vessatoimintoja... Hostellilta matka jatkui jälleen valmiustila kympissä taksilla kauemmas keskustasta muuan opiskelija-asuntolalle, jossa uudet tuttavuutemme asuivat. Päädyimme joidenkin rahoituksen opiskelijoiden bileisiin, joiden teemana oli erään brasilialaistaustaisen pojan synttärit. Saatiin pientä vihiä, että kyseinen herra on suuri banaanien ystävä, joten vietiin lahjana jokainen yksi banaani. Siinä vaiheessa, kun noustiin hissillä talon ylimpään kerrokseen täysin tuntemattomien ihmisten bileisiin banaanit kourassa, oli hiukan hämmentävä olo. Bileet olivat varsin hulvattomat, kunnes ne karkasivat käsistä (huom. meillä ei ollut osuutta asiaan). Lähdettiin taksilla keskustaan ennen kuin poliisit saapuivat paikalle. Ilta jatkui tämän jälkeen pikkutunneille asti Gibson-yökerhossa tanssien. Mun mielestä on ihanaa, että täällä todellakin klubilla se pääjuttu on tanssiminen ja sitä varten ei tarvitse poikienkaan juoda lavaa kaljaa. Oli mielettömän hauskaa!

Valmiina kemuttamaan.

Meidän kroatialainen matkanjohtaja piti sen verran kovaa kuria, että herättiin sunnuntainakin kello yhdeksältä vain parin tunnin yöunien jälkeen tarkoituksenamme lähteä tehokkaasti kiertelemään kaupunkia. Ulkona kuitenkin tuuli vähintäänkin Vaasa-tasoisesti, nälkä kurni ja taivas oli pilvessä, joten ajatus ei tuntunut laisinkaan houkuttelevalta. Edellisenä iltana eloisana ja kuplivana näyttäytynyt kaupunki oli tyhjillään ja huokui kylmyyttä. Meidän porukka jakaantui kahtia erilaisten intressien vuoksi, kun laiskoina tunnetut Etelä-Eurooppalaiset tahtoivat napata kioskista take-away kahvit ja pretzelit ja ruveta koluamaan nähtävyyksiä, kun taas me tehokkaat Pohjoismaalaiset kaivattiin ennen kaikkea lohtua, lämpöä ja lepoa. Ei ne kulttuuriset stereotypiat aina päde!

54. kerros. Huimas.

Metsästettiin norjalaisen kaverin kanssa mukavanoloinen ravintola, jossa oli wifi ja maittava aamupalatarjonta ja asetuttiin mukavasti aloillemme. Lämpimässä ja kotoisasti sisutetussa ravintolassa, iloisen puheensorinan ympäröimänä ja kahvin tuoksun leijaillessa sieraimiin, tunsimme olevamme taivaassa. Syötiin ensin kunnon aamupalat, skypeteltiin sitten hetki molemmat tahoillamme ja tilattiin myöhemmin vielä jälkkäriksi Nutella-pannarit. Mä oon yllättynyt, että pystyin kaikkeen siihen, koska yleensä reissussa tunnen koko ajan pientä painetta, että nyt pitäisi nähdä ja tehdä sitä sun tätä ja äkkiä sittenkin. Oltiin kuitenkin mielettömän tyytyväisiä päätökseemme, koska ravintolareissun jälkeen olo oli onnellinen ja rentoutunut. Aurinkokin oli alkanut paistaa, joten menimme vielä ennen lähtöä katsastamaan näkymät Frankfurtin korkeimmasta pilvenpiirtäjästä, Main Towerista. Se on 200m korkea ja voin kertoa, että tuulisella huipulla jännitti ihan huolella ja mitään kovin hyviä kuvia en saanut otettua, kun piti puristaa kaidetta kaksin käsin. Silti Main Tower oli upea kokemus!

Herkkujen herkkua!

Nyt on ihan kiva olla taas takaisin turvallisessa Regensburgissa, vaikka mielessä kutkutteleekin jo ajatus seuraavista reissuista. Frankfurtista jäi yllättäen aika sekava kuva ja haluaisin kovasti aistia tunnelmia siellä vielä uudemmankin kerran. Mulla on yleisesti sellainen mielikuva, että Saksa ja saksalaiset ovat todella maanläheisiä, minkä vuoksi Frankfurt ei tuntunut yhtään Saksalta. Lasisia toimistorakennuksia, pilvenpiirtäjiä, miehiä puvuissaan, terävän tyylikkäitä bisnes-naisia ja kalliita autoja oli katukuva väärällään. Toisaalta kaupunki tuntui kylmältä ja kolkolta, kun taas toisaalta iloisesti sykkivältä tapahtumien keskipisteeltä. Kyllä mä enimmäkseen tykkäsin ja paljon. Seurallakin saattoi toki olla vaikutusta, koska tää porukka on mun mielestä mielettömän hauska ja oon hirmuisen kiitollinen siitä. Samaan aikaan ihmisiä kotona ja muualla on kuitenkin ollut aika ajoin kovakin ikävä. Onneksi on Skypet ja Whatsappit sun muut. Anteeksi hurjan pitkästä postauksesta, nyt se kuitenkin vihdoin loppuu, kun ryhdyn pyykinpesuun ja läksyjentekoon. Haleja ja ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! <3

Loppukevennyksenä vielä hämärä banaanikuva. Kiitos ja anteeksi!